Matkalaukkuhässäkkä alkaa
Katja soittaa aamulla Finnairin toimistoon, josta löytyy jopa suomea puhuva henkilö. Selviää että paras tapa hoitaa ylipainoiset matkatavaramme Suomeen asti kiloista tarkan finskin koneilla on mennä Pekingissä olevaan toimistoon ja maksaa 500 Yuania, jolla saa tuoda koneeseen 30kg matkalaukun. Se rupeaa jo riittämään suurimmalle osalle porukasta. Kerromme tiedon kaikille, mutta Eva ja Leena superpakaaseineen ilmoittavat tekstiviestillä vaan asenteellisesti, että he nauttivat nyt elämästä Pekingissä ja katselevat asiaa sitten myöhemmin esim. maanantaina.

Jossain vaiheessa koijarit saapuvat aamukoneella myös ja opastamme heidät Prime-hotellilta dormitorylle. He ovat tulleet 300 Yuanin minibussilla, mutta silti heidät on jätetty aivan samaan paikkaan kun mihin me jouduimme bussillamme. Muutenkin koijarit on lähteneet vähän soitellen sotaan, koska ei heillä mitään karttaa tai osoitetta edes ole. Mitenköhän olisivat selvinneet ilman apuamme dormille? Tai miten yleensä ovat selvinneet edes Primelle asti?

Epätoivoista Finnairin etsintää
Lähdemme kolmella taksilla etsimään Finnairin toimistoa. Suomalaisukko on kertonut tosi selvät ohjeet, joita noudattamalla "emme voi missata" suurta tornia. Eipä vissiin! Ensimmäinen poikien taksi huristelee kohti Tianinmeren aukion laidalla olevaa People's Hallia, johon sovimme ohjeiden mukaisesti takseillemme tapaamispaikan. Näytämme ensin kartalta kyseisen suuren hallin kuvaa ja sitten sen vieressä olevaa tekstiä, jossa lukee sekä englanniksi että kiinaksi paikan nimi. Jaaha, tullaan sairaan isolle aukiolle, missä ei todellakaan ole mitään Scitech Toweria niinkuin pitäisi. Tajuamme, että kuski ei todellakaan ajanut meitä sen näyttämämme hallin kohdalle, vaan siihen kohtaan missä se hallin nimi oli kartassa! Voi helvetti! Näillä ihmisillä ei niinku ole sitten minkäänlaista logiikkaa olemassa. Itseasiassa vähääkään järjellä ajatellen tällä seudulla ei todellakaan ole mitään business taloja vaan pelkästää historiallisia rakennuksia, kuten Kielletty kaupunki ja Maon hauta. Pyörimme aukiolla etsien jotain tornin tapaista, kunnes ryhdymme heittämään kiinaa jonkun lokaalin kanssa. Hän kertoo että ollaan tultu Pekingin pääkatua aivan väärään suuntaan. Kuvittelemme paikan olevan ihan parin korttelin päässä, mutta heppu sanoo että taksi olis kyllä syytä ottaa. Samaan aikaan tytöiltä tulee tekstiviestiä, että me olemme ihan hemmetin kuusessa, mutta he ovat löytäneet paikan. Taas kommunikaatio ei kuitenkaan pelaa ja saatuamme taksin olemme menossa jonnekin aivan muualle, mutta onneksi taksikuski kerrankin tietää mihin pitäisi mennä. Emme kuitenkaan ole koko matkan aikana uskoa sitä, sillä tiedämme, että lokaalit ihmiset eivät ikinä vastaa kysymykseen "en tiedä" vaan väittävät mieluummin vaikka vaan jotain kuin myöntävät tietämättömyytensä. Älä siis koskaan kysy kiinalaiselta mitään sellaista kysymystä, johon ainoa vastaus on kyllä tai ei, koska he vastaavat aina kyllä ja sitten et taas oikeasti tiedä että mikä se vastaus todellisuudessa oli. Näin kävi esim. Ellille kerran hänen ollessaan eksyksissä jossain päin Shanghaita. No joo. Ajelemme pääkatua todella pitkään aivan päin vastaiseen suuntaan ja lopulta itsekkin bongaamme paitsi kartalta, myös ikkunasta Scitech Towerin. Toimisto on enää 15 minuuttia auki ja yksi tyttöjen taksi on kuulemma vielä enemmän harhassa jossain päin Pekingiä ja heillä ei ole mitään käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä. Miten olemmekaan täällä Pekingissä kokoajan niin hukassa? Me muut ehdimme kuin ehdimmekin vielä maksamaan extra-rahat finskille, mutta nuo tytöt eivät koskaan ehdi paikalle. Poistumme ulos ja heti takaisin sisään vieressä olevaan McDonaldsiin. Seinällä lukee että ulkolämpötila on 34 astetta ja kosteus 40 prosenttia. On siis aika reippaan kuuma, muttei onneksi niin ahdistava kuin Hainanilla, koska kosteus on sentään matalampi. Päätämme kuitenkin parantaa käsi rusketusta ja kävelemme jokusen kilometrin helteessä takaisin dormille.

Terassikelit
Ruiskussa käytyämme palailemme taas kävelykadulle. Onneksi enää ei tuule hiekkaa vaan on ihan mukavaa, mutta kuumaa. Seuraavinakaan päivinä Sahara-ilmiö ei palaa. Väistelemme taideopiskelijoita, jotka yrittävät kutsua meitä gallerioihinsa. Kadulle on myös pykätty Pekingin (mahdolllisesti) tulevien 2008 vuoden olympialaisten kunniaksi aivan loistava patsas näyttely. Siis yllättävän hienoja metallipatsaita on satametriä katua täynnä ja äimistelemme niitä oikein tosissaan.

Liikennevaloissa kuulemme suomalaista puhetta ja bongaamme neljä lievästi nousuhumalassa olevaa 40-50 vuotiasta suomalaismiestä. Ovat kuulemma olleet viikon humalassa tultuaan Moskovasta Pekingiin junalla ja viipyvänsä täällä vielä pari päivää. Pistämme paremmaksi kertomalla olleemme viimeiset kolme kuukautta humalassa. Ukkelit nokittavat kertomalla olleensa Kiinan muurilla Excelin teleskooppi-kävelysauvojen kanssa vähän kuvailemassa videoita. Kuvaavat meitäkin vaikka kameran patteritkin on loppu. Saamme kokemuksen rintaääni tietoa, että kadun paras kaljottelumesta on parisataa metriä eteläänpäin. Hyvästelemme iloisen seurueen ja valumme pikkuhiljaa kohti keltaisia auringonvarjoja ja Bitburger terassia. Saksalaiseen tapaan valutettu olut kelpaa meille ja kotiudumme mukavasti ensimmäiselle terassille, jonka olemme Kiinassa nähneet. Mukavasti keskellä kävelykatua oleva paikka tuleekin olemaan jokaisen Pekingin ilamme aloitus-, keski- tai loppupaikka.

Emme vieläkään ole oikein biletys kunnossa koska olemme päästäneet vuorokausirytmimme rauhoittumaan liikaa, joten palailemme pikkuhiljaa dormille ja pääsemme hikisesti nukkumaan. Matkalla näemme kuitenkin elämää suuremman kumiankan erään syrjäkujalla olevan ravintolan edessä. Aiomme tehdä opiskelijapilan ja kantaa 300kg ankka tekemään pesää dormitoryn hissiin, mutta kadulla parveilevat kymmenet poliisikoululaiset saavat meidät muuttamaan mielemme.

- Tep